Irti kokeista – uusin kokeiluni

Kun aloittelin opettajan uraani, olivat kirjalliset kokeet minulle arvioinnin kivijalka. Opetin kurssit oppikirjan mukaan, minkä jälkeen kokosin oppikirjan valmistajan koepankista sopivat kysymykset. Tarkastin kokeet ja kurssiarvosana muodostui hyvin pitkälle koetuloksen mukaan. Pyöristin koetulosta alas tai ylöspäin tuntiaktiivisuuden mukaan ja niin oppilaat kuin huoltajatkin olivat tyytyväisiä. Tällainen perinteinen arviointimalli koetaan luotettavana ja oikeudenmukaisena järjestelmänä.

Minua tämä arviointimalli epäilyttää monesta syystä.

  1. Koearvosana on monen sattuman summa. Siihen vaikuttaa se, mitä kysymyksiä satun valitsemaan kokeeseen, mitä asioita oppilas sattuu opiskelemaan ja muistamaan kokeessa ja se, miten hyvin oppilas osaa paineen alla selittää ajatuksiaan. Pelkästään muuttamalla tehtävien pisteytystä, saattaa oppilaan arvosana muuttua seiskasta kahdeksikkoon.
  2. Opettajan kaksoisrooli tuntuu välillä ihan pelleilyltä. Huomaan joskus opettaessani, että suustani lipsahtaa jotain sen tapaista kuin ”tätä olen monta kertaa kysynyt kokeessa”. Minä siis olen hyväntekijä, joka opettaa, kannustaa ja antaa koevinkkejä. Tämän teen ikään kuin salaa siltä toiselta minältäni, joka jossain vaiheessa kurssia astuu luokkaan, jakaa oppilaille koepaperit ja siirtyy tsempparin paikalta arvioijaksi.
  3. Entä se naurettavuus, että kerron asiaa tarvittavan kokeessa. Oikein korostan sitä, että tässä opiskellaan koetta, ei elämää varten. Arviointi ohjaa oppimista, tässä ihan väärään suuntaan.
  4. Hyvä koesuoritus perustuu osaamisen lisäksi virheiden välttämiseen. Arvosana saattaa tipahtaa yksittäisestä virheestä tai unohduksesta kympistä ysiin. Haluaisin itse ajatella, että kurssiarvosana rakentuu erilaisista näytöistä. En haluaisi ohjata virheiden minimointiin, vaan positiivisten näyttöjen maksimointiin.

Mitä tapahtuisi, jos luopuisin kokeista? Katoaisiko oppilaiden motivaatio, vähenisikö työn tekeminen? Pienin askelin olen irrottanut otettani koenipuista. Uusin kokeiluni kohdistuu yläkoulun kuivimpaan teoreettisimpaan luonnontieteiden kurssiin eli mekaniikan ja lämpöopin kurssiin.

Olen suunnitellut kahdeksannen luokan fysiikan kurssin siten, että arvioinnin kivijalkana toimivat työselostukset, joita tehdään viikoittain. Työselostuksessa on monta hyvää puolta. Tutkimuksen ja työselostuksen tekeminen opettaa mitä on tieteen tekeminen ja tieteellinen tutkimus. Sitä tehdessä pitää tehdä yhteistyötä ryhmän kanssa, perustella omat näkemyksensä, todennäköisesti oppia muilta ja päätyä yhdessä johonkin lopputulokseen. Tutkimusta tehdessä tietoa täytyy soveltaa, mikä tuntuu paljon mielekkäämmältä kuin perinteisessä kokeessa vaadittu opitun toistaminen.

Tällä viikolla oppilaat tekivät neljännet selkkarinsa ja törmäsin Twitterissä linkkiin, jossa lukio-opettaja Matti Räsänen kertoo reaaliaineissa käyttämästään yksilöllisen opiskelun mallista. Juttu oli kokonaisuudessaan nerokas! Minä innostuin välittömästi ajatuksesta, että käyttäisimme aikaa siihen, että oppilaat arvioisivat toistensa töitä. Tämä tuntui puuttuvalta palaselta minun työselostuskokeilussani.

Laitoin idean käytäntöön heti seuraavana päivänä. Tein yksityiskohtaisen ohjeen työselostuksen arviointiin, jonka esittelin oppilaille ennen tutkimustyön aloittamista. Oppilaat halusivat palauttaa työnsä ilman nimeä ja näin tehtiin.

Seuraavan päivän oppitunnilla jaoin jokaiselle yhden työselostuksen ja arviointipaperin, jossa eri asioista saattoi saada arvosanaksi joko nollan, plussan tai puolikkaan pisteen. Näistä tuli maksimissaan yhteensä kuusi pistettä, mikä vastasi arvosanaa 10.

Olin yllättynyt siitä, miten taitavia ja perusteellisia oppilaat olivat toistensa tuotosten arvioinnissa. Kiersin toki auttamassa ja kerroin kysyttäessä oman mielipiteeni yksittäisissä asioissa, mutta työskentelyn taso oli todella korkealuokkaista.

Tällainen tunti  ja työskentelytapa tuntui mielekkäältä. Uskon oppilaiden oppineen lisää niin aiheesta kuin siitä, miltä hyvä tutkimus ja työselostus näyttää. Ja olihan tällainen virkistävää vaihtelua opiskelun peruskaavaan.
Palataan takaisin arviointiin ja kokeisiin. Mitä menetetään jos luovutaan summatiivisista kokeista?

(Kuva: Maot.fi)

Perinteisessä kokeessa testataan pääosin muistamista ja ymmärtämistä, joskus jopa soveltamista. Nämä ovat Bloomin taksonomian mukaan alemman tason osaamista. Työselostuksen tekemisessä muistamisen osuus on pieni, mutta ymmärtämistä, soveltamista ja analysoimista tarvitaan sitäkin enemmän. Ja kun mukaan lisätään vielä tuotosten vertaisarviointi, lähestytään pyramidin huippua.

Mieleni tekisi sanoa, että kaikki vaihtoehtoiset arviointitavat peittoavat perinteisen koetuloksiin perustuvan arvioinnin. En uskalla ihan niin rohkeasti vielä julistaa, mutta kokeilua jatkan hyvillä mielin.

***

Tässä vielä esimerkkinä työohje kaltevan tason tutkimukseen sekä taulukko sen vertaisarviointiin:  kalteva taso ,   Työselostuksen arviointi

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s