Yksilöllinen oppimisen ensimmäiset viikot

Nyt on takana kolme viikkoa yksilölliseen tapaan opiskeltua trigonometriaa. Lupaavalta vaikuttaa, mutta ihan napakympissä ei vielä olla. Tykkään siitä, että porukka hajoaa pieniin ryhmiin ja saa etsiä mieleisensä työskentelypaikan luokasta tai käytävältä. Osalla oppilaista opiskelu on sujunut loistavasti, paremmin kuin perinteisellä menetelmällä. Tuntuu mielekkäältä auttaa oppilasta silloin, kun tämä on valmis ottamaan apua vastaan.

Olisi mielekästä päästä poliisin roolista oppimaan ohjaajan rooliin, mutta vielä ei olla koko ryhmän kanssa niin pitkällä. Ei ole itsellekään helppoa vaihtaa tyyliä. On vaikea sanoa, että ”Oletko katsonut opetusvideon ja yrittänyt itse? Kysy vasta sen jälkeen!” mutta se on tarpeellista, jotta aikaa riittäisi niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat.

Suurin haaste on se, ettei keskimääräinen yläkoululainen halua oppia matematiikkaa. Hyvä oppilas haluaa mielellään hyvän arvosanan ja joskus sitä tavoitellessa tapahtuu oppimista, mutta se näyttää olevan aivan toisarvoista. Väitän, että jos pitäisi valita kurssista hyvä arvosana tai hyvä osaaminen, jokainen valitsisi hyvän arvosanan.

Erikseen on toki se ryhmä, joka oikeasti tykkää matematiikasta ihan sen itsensä vuoksi.

Lukiossa yksittäistä kurssia tärkeämpää on suoriutuminen ylioppilaskirjoituksissa, minkä voisi kuvitella synnyttävän hieman pitkäjänteisempää työskentelyä. (Toki tätäkin voi kritisoida: ei pidä opiskella kirjoituksia, vaan elämää varten.)

Kun esittelin uutta opiskelutapaa oppilaille, moni innostui ja lähti kovalla vauhdilla tekemään tehtäviä. Osa motivoitui niin kovasti, että alkoi laskea itselleen aivan liian vaikeita tehtäviä. Useille iski jonkinlainen vauhtisokeus, joka esti miettimästä osasiko oikeasti ja menivätkö tehtävät oikein. Niinpä itseohjautuvasti tehdyt testit eivät näytä tässä vaiheessa toimivan parhaalla mahdollisella tavalla. Valtaosa haluaa vain edetä tehtävissä, oppimisesta viis.

Ilmeisesti minun pitää keskittyä jatkossa enemmän siihen, että muistuttelen oppimisen tärkeydestä, kannustan hidastamaan vauhtia. ”Vähemmän on enemmän ja laatu on tärkeämpää kuin määrä.”

Ja vaikka tekisi mieli luottaa ja antaa tilaa ja vapautta, niin yläkoulussa pitää matematiikan lisäksi edelleen muistutella, että ”nostatko ne roskat lattialta”, ”älä ota kaverista valokuvia tabletilla” ja mopokypärä päässä ei saa olla oppitunnilla”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s